Noniin. Tämä seuraava kirjoitus on oikeastaan koko syy, miksi tein koko blogin.
Rupesin vain pohtimaan ihmissuhteitani ja sain idean totaalisen anonyymiin, uuteen blogiin.
Koettakaa pitää silmänne avoinna, tämä saattaa olla pitkäveteistä.

Exäni ovat kusipäitä.
Se on minun henkilökohtainen mielipiteeni.

Tämän juuri alkavan puuduttavan luennon aihe on mikäpä muukaan kuin seksuaalisuus.
Olen taas uuden suhteen ansiosta alkanut pohtia asiaa. Usein annan sen vain olla ja totean olevani a-seksuaali mutta...
Noniin.
 

Pakkomielteeni, se mies oli minun pakkomielteeni. Neljän vuoden ajan.

Jos aloitetaan ihan alusta. Ensimmäinen ihastukseni eskarissa oli eräs suloinen ja kiltti poika. Olin varma meneväni hänen kanssaan naimisiin.
Tähän aikaan uskoin vielä olevani tyttö.
Mutta kuten usein käy, päädyimme eri kouluihin ja unohdin koko hepun.

Minulla saattoi olla joitain lyhyitä ihastuksia ties kehen mutta ne eivät ole jääneet mieleeni. Ne eivät olleet merkittäviä.

Sitten pääsemme siihen neljä vuotta kestäneeseen pakkomielteeseen. Amerikkalainen muusikko, bändin jäsen, solisti.
Ei minun mitään nimeä tarvitse mainita. Sillä ei ole merkitystä kuka se oli.
Joku minua montakymmentä vuotta vanhempi, maapallon toiselta puolelta. Turvallinen ihastumisenkohde: en voisi kokea hyväksikäyttöä tai pettymyksiä. Tiesinhän jo alusta alkaen hänen olevan kaukoihastus, salainen ihailu, josta kohde ei varmaan koskaan saisi tietää.
Samanlaisia fanityttöjähän hänellä olisi satoja, tuhansia.
Sitä kesti tosiaan neljä vuotta.
Löysin bändin kun olin kahdentoista. Laulajan ääni herätti huomioni ja aloin kuuntelemaan oikeaa musiikkia.
Vuotta myöhemmin tajusin ihastuneeni tähän mieheen. En halunnut myöntää sitä, sehän oli noloa. Mutta sitten tulin sinuiksi asian kanssa, ja tästä ihmisestä tuli määrittävä osa elämääni vuosiksi eteenpäin.
Hän oli muusani. Piirsin häntä. Ja itseäni. Yhdessä. Kun ajattelen myöhemmin olin hirveä. Mutta en silloin ajatellut niin.
Ja kai se oli ihan hyvä näin. Mieluummin fanaattinen fani-ihastus kuin puolenkoulun huoraamista niinkuin osa noista vitun ämmistä anteeksi kielenkäyttöni harrastaa. Hah!
Kuudentoistakesäisenä ihastukseni alkoi sitten hiipua. Ihailin ja ihailen yhä samaa miestä ja useaa muuta muusikkoa mutten enää rakasta häntä kuten kuvittelin rakastavani sen ajan...
Mutta eikö sitä sanota että puolen vuoden jälkeen ihastus muuttuu rakkaudeksi?

Sillä nyt ei ole merkitystä.
Jos tähän väliin ennenkuin etenen noihin exiin kerron vähän kokonaistaustaa itse seksuaalisuudesta, jättäen hetkeksi henkilöt taka-alalle.
Pitkään siis uskoin olevani hetero. Nainen. Heteronainen. Herrajumala, nainen!
Uskoin sitä paskaa mitä yhteiskunta syöttää meille.

Niin sinun henkilökortissasi lukee. F. Niin sinun sosiaaliturvatunnuksessasi lukee. Parillinen luku. Niin sinun syntymätodistuksessasi lukee. Nainen. Nainen. Et pääse siitä yli etkä ympäri.
Sinulla on naisen sukuelimet, olet nainen.

Joo haistakaa kuulkaa vaan pitkä vittu.
Minähän en mikään nainen ole joten turpa tukkoon

Jokatapauksessa. Jo melko varhaisessa vaiheessa ajattelin ettei seksi ole mikään minun juttuni.
En kokenut minkään sortin kiinnostusta genitaaleja kohtaan. Inhosin niitä.
Taidan inohta nykyäänkin mutta koetan päästä yli tästä. Eihän se ole normaalia.
Enkä tiedä paljonko omalla sukupuolikäsitykselläni on tekemistä asian kanssa mutta juu.

Oikeastaan voisin sanoa olleeni aina epätietoisesti a-seksuaali.
En koskaan kuvitellut, heteroaikananikaan, olevani onnellisessa ja tasapainoisessa heteroparisuhteessa.
Kuvittelin yhdeksännellä luokalla olevani rakkaudettomassa ystävyysliitossa miehen kanssa, velvollisuudesta yhteiskuntaa kohtaan ja ystävyydestä.
Pidän läheisyydestä ja läheisistä ihmissuhteista. Halusin siis parisuhteen ilman sitä seksiosuutta.

Ja omasta sukupuolestani. Tästäkin kirjoitan varmaan ihan omia kirjoituksiaan mutta sanotaan nyt tähän väliin etten hämmennä teitä liikaa.
Joskus yläasteen puoleenväliin mennessä vein imagoani meihisempään suuntaan. Sieltä poispäästessäni käsitin itseni jo oikeastaan mieheksi. Minulla oli valmistujaisissa puku. Sama puku jota käytän vielä nykyäänkin. Ja olin kotonani siinä asussa.

Takaisin seksuaalisuuteen.
Sitä aloin taas pohtia kun olin jo seitsemäntoista.
Mietin etten voisi nähdä itseäni suhteessa, en miehen enkä naisen kanssa. Sillä en nähnyt seksuaalista kanssakäymistä mahdollisena.
Sitten silloinen paras ystäväni kertoi olevansa ihastunut minuun. Ja ehdotti seurustelua.
Mietin, mitä voin menettää ja vastasin myöntävästi.
Kaikkihan sujui ihan hienosti viitisen kuukautta.

Kunnes hän jätti minut.
Kun minä soitin hänelle.

Olimme olleet "tauolla" jonkin aikaa ja halusin tietää mitä homman nimi on. Ja hän jätti minut.

No, myöhemmin hän puhui minulle messengerissä. Hän halusi nähdä minut.
Minä läheisriippuvainen olin eron takia täysin murtunut ja suostuin.
Ja hän otti minut takaisin. Ja minä vitun urpo suostuin.

Sitten hän jätti minut jälleen. Messengerissä. Jumalauta, messengerissä.

Myöhemmin hän oli sanonut nykyisistä parhaista ystävistäni toiselle (kutsun tätä parasta ystävää nyt Antiksi, sillä hän on taipuvainen antisosiaalisuuteen) ottaneensa minut takaisin vain siksi että saisi jätettyä minut kunnolla.
"Kunnolla." Messengerissä.

Tässä välissä käyn syömässä, jatkan tästä seuraavassa kirjoituksessa.
Tästä tulee muutenkin niin pitkä että ihan hyvä kirjoittaa tämä useammassa osassa.